Tänä viikonloppuna oli kaksi erilaista soolokeikkaa Helsingissä. Perjantaina vedettiin perinteisesti äänentoiston kanssa ja lauantaina sitten täysin akustisesti. Tänään mietiskelin molempien keikkojen kokemuksia. 60- luvulla ameriikan maalla olivat folk- klubit voimissaan ja lauluntekijät kokoontuivat viikottain esittelemään uusimpia sävellyksiään. Keikat vedettiin pääsääntoisesti akustisesti ilman äänentoistoja ja yleisö kerääntyi kuulemaan uusia lauluja. Olisiko tämä lähestymistapa hyvä myös hektisessä nykypäivässä?
Perjantaina soitin suhteellisen kovaa aika isossa kuppilassa ja vaikka yleisöä oli paikalla paljon, niin vain kourallinen ihmisiä keskittyi kuuntelemaan musiikkia. Voidaan tietysti ajatella, että jos esitys on riittävän hyvä ja kiinnostava, niin yleisö kuuntelee, mutta siitä ei varmaankaan ollut kyse. Keikka oli tämän vuoden parhaimmistoa soolokeikkojen osalta.
Lauantaina soitin täysin ilman äänentoistoa aika meluisessa kuppilassa ja yleisö näytti kuuntelevan paljon tarkkaavaisemmin. Mitä siis voidaan tästä päätellä? Volyymia nostamalla ei välttämättä lunasteta yleisön mielenkiintoa.
2000- luvun alussa sanoin useaan otteeseen, että livemusiikki koki jonkinlaisen inflaation. Silloin ainakin Helsingissä, jossa pääasiallisesti keikkailin, soitettiin joka kuppilassa.Yleisö tottui siihen, että taustalla soi livemusiikki koko ajan. Aika oli hyvä keikkailevan muusikon taloudelle, mutta kolikon vastapuolella oli ihmisten turtuminen musiikkiin.
Aina välillä sattuu tilanteita, joissa yleisönä on osittain tai kokonaan ulkomaalaisia. Heidän suhtautumisensa elävään musiikkiin ja muusikoihin on monesti dramaattisesti erilainen. Ulkomailla soittajia ja laulajia pidetään suuressa arvossa. Esimerkiksi Portugalin fadoravintoloissa meluava turisti saa nopeasti lähtöpassit.
En kyllä syytä tässä pelkästään suomalaista yleisöä, joka sai mittansa täyteen elävästä musiikista. Aina ei todellakaan musiikin tarvitse olla keskipisteenä, vaan se voi soida jossain taustalla.
Mutta tottakai se joskus keikkaa tehdessä vähän potuttaa, kun viereisessä pöydässä huudetaan kovaan ääneen ja kerrotaan joutavia juttuja kavereille. Jos hetkeksi kuuntelisi soittajan tarjoamaa esitystä, josta muuten by the way se kantakapakkasi omistaja on maksanut hyvän summan tarjotakseen asiakkailleen jotain extraa, niin illasta voisi tulla vieläkin hienompi kokemus. Sen voin taata, että jokainen esiintyjä suomessa yrittää tarjota lavalla parastaan kun tilaisuus siihen aukeaa.
Vaikka muusikoiden keskuudessa on lausahdus "...saman rahan siitä saa, vaikka olis vähän vaisumpi meininki...", niin kyllä se hyvä keikkameininki lämmittää vielä enemmän sydämessä, kuin se keikkaliksa.
Siispä vienona pyyntönä arvoisa yleisö. Kun seuraavan kerran satutte elävän musiikin pariin vaikkapa ihan sattumalta, niin kokeilkaapa seuraavaa.
Korvat auki ja suu kiinni : )
Kotona jälleen keikkojen jälkeen..
Perjantaina soitin suhteellisen kovaa aika isossa kuppilassa ja vaikka yleisöä oli paikalla paljon, niin vain kourallinen ihmisiä keskittyi kuuntelemaan musiikkia. Voidaan tietysti ajatella, että jos esitys on riittävän hyvä ja kiinnostava, niin yleisö kuuntelee, mutta siitä ei varmaankaan ollut kyse. Keikka oli tämän vuoden parhaimmistoa soolokeikkojen osalta.
Lauantaina soitin täysin ilman äänentoistoa aika meluisessa kuppilassa ja yleisö näytti kuuntelevan paljon tarkkaavaisemmin. Mitä siis voidaan tästä päätellä? Volyymia nostamalla ei välttämättä lunasteta yleisön mielenkiintoa.
2000- luvun alussa sanoin useaan otteeseen, että livemusiikki koki jonkinlaisen inflaation. Silloin ainakin Helsingissä, jossa pääasiallisesti keikkailin, soitettiin joka kuppilassa.Yleisö tottui siihen, että taustalla soi livemusiikki koko ajan. Aika oli hyvä keikkailevan muusikon taloudelle, mutta kolikon vastapuolella oli ihmisten turtuminen musiikkiin.
Aina välillä sattuu tilanteita, joissa yleisönä on osittain tai kokonaan ulkomaalaisia. Heidän suhtautumisensa elävään musiikkiin ja muusikoihin on monesti dramaattisesti erilainen. Ulkomailla soittajia ja laulajia pidetään suuressa arvossa. Esimerkiksi Portugalin fadoravintoloissa meluava turisti saa nopeasti lähtöpassit.
En kyllä syytä tässä pelkästään suomalaista yleisöä, joka sai mittansa täyteen elävästä musiikista. Aina ei todellakaan musiikin tarvitse olla keskipisteenä, vaan se voi soida jossain taustalla.
Mutta tottakai se joskus keikkaa tehdessä vähän potuttaa, kun viereisessä pöydässä huudetaan kovaan ääneen ja kerrotaan joutavia juttuja kavereille. Jos hetkeksi kuuntelisi soittajan tarjoamaa esitystä, josta muuten by the way se kantakapakkasi omistaja on maksanut hyvän summan tarjotakseen asiakkailleen jotain extraa, niin illasta voisi tulla vieläkin hienompi kokemus. Sen voin taata, että jokainen esiintyjä suomessa yrittää tarjota lavalla parastaan kun tilaisuus siihen aukeaa.
Vaikka muusikoiden keskuudessa on lausahdus "...saman rahan siitä saa, vaikka olis vähän vaisumpi meininki...", niin kyllä se hyvä keikkameininki lämmittää vielä enemmän sydämessä, kuin se keikkaliksa.
Siispä vienona pyyntönä arvoisa yleisö. Kun seuraavan kerran satutte elävän musiikin pariin vaikkapa ihan sattumalta, niin kokeilkaapa seuraavaa.
Korvat auki ja suu kiinni : )
Kotona jälleen keikkojen jälkeen..
Kommentit
Lähetä kommentti